Mitä minusta tulee isona? – Alanvaihtajan matka media-alalle

Jos joku olisi sanonut minulle muutama vuosi sitten, että 41-vuotiaana, kolmen alle kouluikäisen lapsen äitinä ja pitkän yrittäjäuran jälkeen istun media-alan koulussa ja kirjoitan tätä tekstiä, olisin todennäköisesti nauranut ääneen.

Olen alanvaihtaja. Valmistuin parturi-kampaajaksi vuonna 2004 ja perustin oman yrityksen Turkuun vuonna 2010. Rakastin yrittäjyyttä, en pelkästään siksi, että sain päättää omista työajoistani, vaan siksi, että sain tehdä työstä juuri minun näköistäni. Olin se kampaaja, joka harvoin sanoi asiakkaalle “ei”. Päinvastoin.

Hurjimmat sivusiilikuvioinnit? Kokeillaan. Sateenkaaren väreillä värjätyt hiukset? Lets do it. Erikoisimmat kampaukset, muotoilut ja rastat? Todellakin.

Kerran kysyin vakkariasiakkaalta: “Mitä väriä et ikinä laittaisi hiuksiisi?” Hän vastasi heti: “Vihreää.”

Pari tuntia myöhemmin hän käveli ulos liikkeestä tyytyväisenä uudessa mustavihreässä tukassaan.

Jälkikäteen tajusin, että kaikkein parasta ei ollut pelkästään itse värjäys. Paras hetki oli se, kun työ oli valmis ja menimme ulos ottamaan kuvia somea varten. Rakastin sitä. Rakastin valoa, kulmia, sommittelua ja sitä tunnetta, kun sai vangittua kuviin jotain, mikä sai sekä asiakkaan että minut innostumaan.

Sitten tuli korona, pitkäksi venynyt äitiysloma ja yksi täysin tavallinen hetki, joka muutti kaiken.

Näin YouTubessa mainoksen media-alasta.

Siinä puhuttiin siitä, että media-alalla voi tehdä kaikkea: olla radiossa, televisiossa, kameran edessä tai sen takana, valokuvaajana, podcastien parissa, brändääjänä, logosuunnittelijana, videotuotannoissa… lista tuntui loputtomalta.

Muistan edelleen sen tunteen, kun leuka loksahti auki.

TÄMÄ. Tätä minä haluan.

Hain kouluun ja pääsin!

En ollut enää parikymppinen, joka etsii ensimmäistä ammattiaan. Olin aikuinen nainen, yrittäjä, äiti ja ihminen, joka oli jo kerran rakentanut uransa alusta asti. Silti tai ehkä juuri siksi tuntui siltä, että olin löytänyt jotain, mikä oli ollut minussa koko ajan.

Rakastan media-alassa sitä, että saan olla juuri se, mikä olen: visuaalinen, idearikas, ihmisläheinen, helposti innostuva, multitaskaava ja kone, joka ei koskaan täysin pysähdy. Minulla on jatkuva tarve keksiä jotain uutta, jotain parempaa, jotain vähän hullua. Sellaista, joka saa muutkin syttymään.

Kun harjoittelupaikat tulivat ajankohtaisiksi, tiesin heti, mihin halusin.

Rabbit Visuals.

Ja kun sain paikan, hihkuin oikeasti ilosta.

Harjoittelu on ollut minulle paljon enemmän kuin opintojen pakollinen osa. Olen päässyt näkemään sisältäpäin, miten asiat oikeasti tapahtuvat työelämässä. Miten jokaisella ammattilaisella täällä on oma roolinsa, miten projektit rakentuvat vaihe vaiheelta ja miten luova työ on yhtä aikaa inspiroivaa ja yllättävän järjestelmällistä.

Ehkä suurin oivallus on ollut se, että koulu antaa perustan, mutta työelämä näyttää rytmin. Olen saanut täällä mielettömästi käytännön vinkkejä, näkökulmia ja rohkeutta kokeilla asioita, joita en olisi yksin edes osannut ajatella. Tunnen aidosti, että olen ottanut täällä ison harppauksen eteenpäin.

Ja sitten se kysymys, jota minulta kysytään usein.

Mikä minusta tulee isona?

Rehellisesti? En tiedä vielä.

Ajattelin aluksi, että minusta tulee valokuvaaja, koska rakastan valokuvaamista. Mutta mitä pidemmälle opinnot ovat edenneet, sitä enemmän olen huomannut kiinnostuvani juuri niistä asioista, jotka tuntuivat aluksi vaikeimmilta. Video, editointi, graafinen suunnittelu, brändäys, sisällöt… yhtäkkiä kaikki kiinnostaa entistä enemmän.

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että silmäni ja sydämeni ovat auki kaikelle. Haluan kokeilla, oppia, mokata, onnistua ja nähdä, mihin tämä tie vie. En malta odottaa, mitä kaikkea vielä opin ja millaisia mahdollisuuksia eteeni tulee.

Yhden asian olen kuitenkin oppinut jo nyt media-alan opiskelijana.

Vaikka en osaisi. Vaikka jännittäisi.

Vastaan uusiin haasteisiin aina samalla sanalla.

Kyllä.

-Hannah Lehmuspolku-