Henkilökohtainen henkilökuvaus

Henkilökuvaus pohjautuu hyvin pitkälti luottamukseen, turvallisuuteen ja mukavaan oloon. Henkilökuvista tai vaikka perhekuvista välittyy parhaimmillaan persoonat ja tarinat henkilöistä kuvanottohetkellä.

Luottamus ei tietenkään synny itsestään. Se vaatii aikaa ja rauhallista tutustumista kuvattaviin ihmisiin. Varsinkin lapsia kuvatessa pitää kuvaajan mennä lapsen maailmaan – ei toisinpäin. Kun kuvaajan silmä kohtaa kameran etsimen kautta kuvauskohteen, kuvaajan silmä näkee tietysti vain kuvattavan kohteen ja pystyy tekemään parhaansa sen olemassa olevan tiedon perusteella. Minä pyrin saamaan kuvaan aina enemmän. Haluan nähdä maailman myös kuvattavan näkökulmasta.

Sitä hymyä ja naurua, jonka lapsi näyttää omille vanhemmilleen päivittäin, saa kameralle tallennettua vain ani harvoin. Paitsi jos malttaa kuvattavan lapsen vanhempien lisäksi tutustua myös lapseen.

Aikuisen maailmaan on toki paljon helpompi tutustua ja aikuiset kertovat myös oman lapsensa kiinnostuksen kohteista ja mielenkiinnosta. Haluan kuitenkin saada myös yhteyden kuvattavaan lapseen, sikäli kun se ventovieraan kaljupäisen valokuvaaja-aikuisen roolissa on mahdollista.

Miten sitten teen sen? Pyrin olemaan aina rauhallinen, helposti lähestyttävä ja hymyilevä. Kun lapset näkevät ja kokevat tavan jolla kohtelen ja huomioin heidän vanhempiaan, ottaa luottamus ensimmäiset askeleensa.

Luottamus näkyy kuvissa heti; aito hymy, uskottava ja kokonainen persoona yhdessä kuvassa sekä tietysti pieni pala tarinaa.

Kun luotamme kuvattavan kanssa toinen toisiimme, itse kuvaustilanne on molemmille helppo, kevyt ja miellyttävä kokemus. Kiire, hikoilu ja kellon vilkuilu eivät kuulu työkalupakkiin, kun kyseessä on henkilökuvaus tai perhekuvaus.

Aikuisten maailma on pääsääntöisesti aika tylsä, turha sitä on kieltää. Siksi tylsyys on helppo rikkoa. Pienet, mutta merkitykselliset sanat tai teot saattavat lisätä luottamusta kummasti. Kylmiltään suoritettu tuntemattoman ihmisen halaus voi ajaa kuvattavat karkuteille, mutta oikeaan kohtaan ajoitettu halaus jättää kuvattavalle ikuisen muistijäljen aidosta välittämisestä ja lämmöstä.

Sitähän me aikuiset kuitenkin haluamme nähdä lastemme kuvissa ja perhekuvissa; välittämistä, aitoutta ja lämpöä. Hymyä ja naurua. Tarinoita matkan varrelta.

Niitä kelpaa sitten kiikkustuolissa muistella, mutta kun kuva antaa mahdollisuuden kertoa tuhannen sanan edestä tarinoita, haluan luoda yhden uuden tarinan lämpimällä ja aidolla asiakaskokemuksella.

-Niko